IRLANNINSUSIKOIRAN HISTORIA
Viimeksi päivitetty 13.10.2008
”Tietääksemme mihin olemme menossa, meidän täytyy tietää, mistä olemme tulossa.”
Irlanninsusikoiran varhaisin historia on kulkeutunut eteenpäin suusanallisesti vuosisatoja ja jopa -tuhansia kelttiläiseen kulttuurin kuuluneiden druidien avulla. Vasta varhaisella keskiajalla silloiset munkit ryhtyivät tallentamaan legendoja ja kronikoita. Tarinoiden avulla on opittu tuntemaan jättiläiskokoisen vinttikoiran erityispiirteitä ja käyttötarkoitusta. Mytologiassa on paljon tarinoita Danu-jumalattaren heimosta, pitkäkasvuisista, kauniista ja punatukkaisista ihmisistä, jotka elivät ja metsästivät suurikokoisilla koirillaan Boyne-laaksossa (Brun na Boinne).
Tästä on jälkipolville jäänyt ihmeteltäväksi tämänhetkisen tiedon mukaan vanhin ihmisen tekemä hautarakennelma, Newgrange, joka on ajoitettu neoliittiselle ajalle noin 3200 e.Kr. Nämä ihmiset olivat gaeleja, varhaisin kelttiläisistä heimoista. Heidän koiransa olivat kuuluisia suuren kokonsa, kauniin ulkomuotonsa, voimakkuutensa, rohkeutensa ja omaa perhettä kohtaan osoittamansa lojaalisuuden vuoksi. Koiria käytettiin susien, villisikojen ja hirvieläinten metsästykseen sekä taisteluissa, missä koirat oli opetettu vetämään viholliset pois hevosen selästä tai sotavaunusta. Yleisesti nämä koirat on liitetty tiiviisti kelttiläiseen kulttuuriin, mutta keltit tulivat Irlantiin pääasiallisesti ajanjaksolla 2500 – 1500 e.Kr., jolloin koirat jo olivat saarella.
Keltit jatkoivat irlantilaisten koirien kasvatusta, mutta eivät aloittaneet sitä. Erittäin pitkään susikoirien omistusoikeus kuului vain kuninkaallisille, sotapäälliköille sekä suurille runoilijoille. Rodun maine oli levinnyt laajalle jo antiikin aikana, se tunnettiin suhteellisen hyvin Välimeren alueen maissa. Egyptin pyramideista (n. 2500 e.Kr.) on löytynyt kuvia erittäin suurikokoisista vinttikoirista, jotka olivat lyhytturkkisia. Hieman uudemmalta ajalta (n. 1400 e.Kr.) on Tirynsista löydetty fresko, jossa on kuvattuna mies, koira ja hevosvetoiset vaunut. Tiryns sijaitsi Kreikassa, Peloponnesoksen niemimaalla, jossa tuohon aikaan oli vahva mykeneläinen kulttuuri. Ajanlaskun alkamisen jälkeen rodun vaiheet ovat melko tarkasti dokumentoituja.
Ensimmäiseltä vuosisadalta ovat peräisin esimerkiksi kronikat nuoresta soturista Setantasta, joka tapettuaan seppä Culannin koiran, toimi vahtikoirana sen ajan kun koulutti sepälle uuden talovahdin ja tässä yhteydessä häntä alettiin kutsumaan Cu-Chulainn’iksi (Culannin koira). Sana Cu tai Mil-Cu on liitetty moniin irlantilaisiin nimiin myöhemminkin ilmentämään ilmiömäisiä ominaisuuksia. Esimerkiksi Pyhän Patrickin (St. Patrick, n. 385 – 461 j.Kr., Irlannin toinen piispa, josta sittemmin tuli Irlannin suojeluspyhimys.) oppi-isän nimi oli Milchú. Ensimmäiseltä vuosisadalta on myös peräisin tarina Uisneachista, joka joutui kuningas Conorin epäsuosioon ja pakeni Skotlantiin mukanaan 150 koiraa, 150 soturia ja 150 palvelijaa. Ensimmäinen kirjoitettu tieto rodusta on vuodelta 391 j.Kr. roomalaisen konsulin kirje veljelleen, jossa hän kiittää Rooman saamasta lahjasta, seitsemästä irlantilaisesta koirasta. Kirjeestä käy ilmi, että koirat ovat olleet epätavallisen suuria.
Irlantilaisten koirien lahjoittaminen oli suurin arvostuksen osoitus, minkä ulkopuolinen sai osakseen. Perinne aloitettiin jo antiikin aikana ja sitä jatkettiin aina uudelle ajalle saakka. Koiria lahjoitettiin mm. Roomaan, Englannin kuninkaille, Ranskaan, Espanjaan, Ruotsiin, Tanskaan, Persiaan. Tästä johtuen mainintoja isoista irlantilaisista koirista löytyy monen maan kansanperinteestä, mm. Skandinavian maiden. Espanjalainen runoilija Lope de Vega (1562-1635) on kirjoittanut sonetin ihailemalleen irlantilaiselle vinttikoiralle.
Läpi harmaan kiven
Rodun historia kulkee tiiviisti käsi kädessä Irlannin historian kanssa. Muinaisissa Irlannin Laeissa (Irish Laws) on useita mainintoja suurista vinttikoirista. Vuosituhannen vaihteessa kirjoitetussa Walesin Laissa (Laws of Wales) irlantilainen susikoira hinnoiteltiin huomattavasti arvokkaammaksi kuin tavallinen vinttikoira tai jopa työhevonen. Opetetun susikoiran (gell-gi) hinta oli 240 penceä, työhevosen sai 60-120 pencellä.
Viikingit hyökkäsivät Irlantiin 700-luvun lopulla, ja sen seurauksena irlantilaisia susikoiria lähetettiin suhteellisen paljon myös Skandinavian maihin. Tältä ajalta juontuu kuuluisa islantilainen Heimskringla-saaga, jossa irlantilaisen prinsessan poika Olav lahjoittaa irlantilaisen koiran ystävälleen Gunnarille. Viikinkien aika saarella kesti runsas 300 vuotta. 1100-luvulla Paavin mahtikäskyn perusteella Irlanti alistettiin englantilaiselle piispalle. Käytännössä tämä tarkoitti, että Englanti miehitti Irlannin ja tämä miehitys kesti 800 vuotta päättyen Irlannin itsenäistymiseen (1948).
Uskonnon rooli on aina ollut vahva irlantilaisessa yhteiskunnassa, joten rotu on ollut myös osa kirkon miesten elämää. Isä Campionin kirja Historie of Ireland vuodelta 1571 kertoo ensimmäisenä yksityiskohtaisesti ”irlantilaisen vinttikoiran” ulkomuodosta, koosta ja käyttötarkoituksesta. Rodusta käytettiin myös nimiä ”suuri irlantilainen koira” ja ”irlantilainen susikoira”. 1602 käytiin Kreivien taistelu, jonka jälkeen hävinnyt osapuoli, kaksi irlantilaista heimopäällikköä perhekuntineen, kannattajineen ja koirineen muutti Ranskaan. Tähän episodiin katsotaan päättyneen kelttiläisen ajanjakson Irlannin historiassa.
Rodusta tuli vähitellen niin harvinainen, että Cromwell kielsi susikoirien maastaviennin huhtikuussa 1652. Susia oli vielä suhteellisen paljon, joten koiria tarvittiin. Metsien raivauksen johdosta susikanta väheni jo 1600-luvun loppupuolella, ja susikoiria tiedetään pidetyn jo tässä vaiheessa ainoastaan statuksen vuoks.i Englannin hallitus sääti 1695 lain (Penal Law), jonka tarkoituksena oli tuhota alkuperäinen irlantilainen kulttuuri ja uskonto. Vainoista tuli arkipäivää ja lisäksi astui kuvaan myös puute ruuasta. Ennen vuoden 1798 vallankumousta, kun irlantilaiset nousivat miehittäjiään vastaan, säädettiin määräys, että kaikki kuonokopattomat koirat tuli hävittää. Kapinan jälkeen Englannin hallitus maksoi yhtä suuren palkkion irlantilaisen katolisen papin ja susikoiran päästä. 1800-luvun puolivälissä, kun orastava kiinnostus rotua kohtaan oli jo herännyt, Irlanti kärsi historiansa pahimmista katovuosista, joiden aikana nälkään kuoli noin miljoona ihmistä. Kaksi miljoonaa irlantilaista muutti Amerikkaan ja silti saarelle jäi liian monta suuta ruokittavaksi. Tätä taustaa vasten on puhdas ihme, että yksikään susikoira eli yli tämän ajan.
Uuden ajan alku
Tärkein linkki muinaisen ja nykyisen susikoiran välillä oli Hamilton Rowan, joka kasvatti rotua 1700- ja 1800-lukujen taitteessa. Hän on viimeinen, jolla todistettavasti oli niin puhdasrotuisia susikoiria kuin siihen aikaan ylipäänsä oli mahdollista. Viimeinen niistä oli uros Bran, jolla oli useita jälkeläisiä. Bran siirtyi isäntänsä kuoleman jälkeen herra Carterille, joka kasvatti susikoiria Rowanin linjoista samoin kuin Edward Wilmot-Chetwode. Kansallistunto nosti päätään 1830-luvulla ja se näkyi mm. vanhojen kelttiläisten symbolien uutena tulemisena; pyöreä torni, harppu, apilanlehti ja irlantilainen susikoira. Rodun elvyttämisen katsotaan alkaneen 1841 ilmestyneestä lehtiartikkelista, jossa herra Hugh D. Richardson herätteli kiinnostusta ikivanhaa rotua kohtaan.
Hänen omat koiransa polveutuivat Rowanin linjoista. Richardsonin merkitys rodun tyypille on suuri, sillä hän oli nähnyt Rowanin koiria ja pystyi näin ohjaamaan aikalaisensa kohti vanhantyyppistä susikoiraa. Richardsonin avulla kourallinen rodun edustajia saatiin elämään pahimpien katovuosien yli. Miten, se jäänee arvoitukseksi. Richardsonin jälkeen rotua kasvattivat hyvässä yhteistyössä herrat Baker Ballytobin kennelissä ja Sir John Power Kilfane kennelissä. Herra Bakerin tiedetään käyttäneen muita rotuja kannan vahvistukseksi, mutta tästä ei ole jäänyt dokumenttia jälkipolville. Glengerry-linjaisia hirvikoiria käytettiin molemmissa kenneleissä, mutta hirvikoiran ja susikoiran parittamista ei pidetty varsinaisena risteytyksenä rotujen yhteisestä taustasta johtuen. 1800-luvun alussa oltiin jopa sitä mieltä, että hirvikoira ja susikoira ovat saman rodun eri tyyppimuunnoksia. (Silloiset hirvikoirat muistuttivat susikoiria huomattavasti enemmän kuin mitä ne nykyään tekevät.)
Irlannissa vaikutti toinenkin susikoirakanta, jossa oli risteytetty vinttikoiraa ja mastiffia. Altamountin jaarli kasvatti 1700-luvun lopulla tätä linjaa ja se jatkui aina 1800-luvun loppupuolelle saakka, mutta onko näitä kahta eri susikoiralinjaa risteytetty keskenään, siitä esiintyy kahdenlaista tietoa. Kolmas irlantilainen kasvattaja oli herra Richard Mahoney Dromore-kennelistä, joka hankki koiransa John Powerilta. Valitettavasti koirien sukutaulut ovat hävinneet, mutta niiden sanottiin olevan puhdasverisimpiä susikoiria, mitä saarelta löytyi. Dromore-linjassa käytettiin hirvikoiraristeytystä kahdesti, ensimmäisen kerran 1860-luvulla ja toisen kerran I Maailmansodan jälkeen Mahoneyn pojan toimesta.
Moderni irlanninsusikoira
Herra Bakerin Ballytobin kennelissä syntyi 1862 narttu Old Donagh, joka jahkaantui parin mutkan kautta rodun pelastajana tunnetun kapteeni George Augustus Grahamin omistukseen. Tätä narttua pidetään modernin irlanninsusikoiran kantaemänä. Graham ryhtyi määrätietoisesti kasvattamaan ja jalostamaan rotua, vaikkei se helppoa ollut. Pyrkimyksenä oli jalostaa vanhan tyyppistä susikoiraa, esikuvana oli Reinaglen maalaus vuodelta 1800. Graham pyrki päämääräänsä pitämällä kiinni periaatteesta, että jokaisessa yhdistelmässä oli edes vähän mukana tunnettua susikoiralinjaa. Tästä hän pystyikin pitämään kiinni paria varhaista poikkeusta lukuunottamatta. Graham käytti ”vieraana rotuna” vain hirvikoiraa, ei koskaan doggia, vaikka muut sen ajan kasvattajat doggia käyttivätkin. Sukusiitosta käytettiin yleisesti, mikä kostautui mm. alentuneena hedelmällisyytenä.
Kasvattamiseen liittyvien ongelmien lisäksi Graham sai osakseen kansallisista riidoista ja vastakohtaisuuksista alkunsa saanutta kritiikkiä. Irlantilaiset epäilivät häntä, koska skotlantilaisesta syntyperästään huolimatta Graham asui Englannissa, eikä irlantilaisten mielestä Englannista voinut tulla mitään hyvää. Skotlantilaiset hyökkäsivät Grahamia vastaan, koska hän sanoi skotlantilaisen hirvikoiran polveutuvan irlantilaisesta susikoirasta. Skotlantilaisten mielestä Irlannista kun ei voi tulla mitään hyvää. Englantilaiset paheksuivat Grahamia, koska heidän mielestään mitään hyvää ei voi tulla sen enempää Skotlannista kuin Irlannistakaan. Tämän lisäksi irlanninsusikoirien elvytystyö tuli maksamaan Grahamille £20.000, mikä nykyäänkin on kunnioitettava määrä rahaa, puhumattakaan mikä sen arvo oli 1800-luvulla.
Yksi esimerkki valaiskoon niitä ongelmia, minkä kanssa sen aikaiset kasvattajat painiskelivat: 1894 syntyi uros Goth, joka aikuisena oli noin 84 cm korkea ja painoi runsas 61 kg. Se oli väriltään ns. punainen vehnä, jalat olivat valkoiset. Se oli kaikin puolin hyvä koira, sitä käytettiin siitokseen ja monet sen jälkeläisistä jatkoivat sukua, eli se oli ”jalostuksellisesti onnistunut koira”. Gothin isä oli Karo, jonka isä oli venäjänvinttikoira Korotai ja Karon emä oli Hilda, joka oli susikoiran (isä) ja hirvikoiran (emä) risteytys. Goth’in emä oli risteytyskoira Nookoo, jonka isä oli tiibetinmastiffi Wolf ja emä Tara, jonka isän Bhoroon sukutaulussa on enemmän hirvikoiraa kuin susikoiraa. Taran emä oli oman aikansa kuuluisuus, ensimmäinen muotovalio Ch. Sheelah, joka oli sisarusparituksen tulos. Koira, missä yhdistyivät kaikki alkuaikojen jalostuksellisesti merkittävät koirat.
Materiaalipulasta huolimatta hallittiin koirankasvattamisen vaikea taito! Oma rotujärjestö perustettiin 12 vuotta Englannin Kennelklubin jälkeen v. 1885 ja rotumääritelmä kirjoitettiin samana vuonna. Tässä yhteydessä rodun nimi vaihtui irlanninsusikoiraksi (Irish Wolfhound). Ensimmäisen kerran irlanninsusikoiria nähtiin näyttelykehässä 1879, Cruftsissa ne ovat esiintyneet 1900-luvun alkupuolelta lähtien. 1900-luvun alussa jalostus oli siinä pisteessä, että koko oltiin saatu takaisin halutulle tasolle ja rakenteet olivat suhteellisen terveitä. Kasvattajien rivistöön tuli mukaan mm. Isaac W. Everett, joka kasvatti rotua neljä vuosikymmentä. Hän käytti menestyksekkäästi myös muita rotuja vahvistamaan kantaa, doggia ja doggi x hirvikoira-yhdistelmää. Pääosin Everettin harteilla oli rodun säilyminen I Maailmansodan yli.
Sulhamstead-kennelin omistaja Florence Nagle aloitti sodan aikana luvatta (rotukoirien kasvattamiseen olisi sodan aikana vaadittu lupa) kasvattajauran, joka kesti lopulta noin 50 vuotta ja joka tuotti rotuun lukuisia huippuyksilöitä. Maailmansotien välinen aika oli irlanninsusikoirille hyvää aikaa. Kasvattajia tuli lisää ja he omistivat suuria kenneleitä, joissa oli paljon koiria ja kasvatukseen panostettiin vahvasti. Englannissa saatiin jalostuskäyttöön 1930-luvulla viimeinen irlantilainen Dromore-linjainen narttu.
II Maailmansota oli rodulle katastrofaalinen. Sekä Englannissa että Irlannissa kasvatettiin joitakin pentueita sodan aikana, mutta kanta hiipui näistä huolimatta lähes olemattomiin. Sodan jälkeen koirat olivat vahvasti sukusiitettyjä, mikä ilmeni mm. luonneongelmina. Eräs USA:lainen kasvattaja, neiti Jeanette McGregor lahjoitti uroksen Sanctuary Rory of Kihone maksutta käytettäväksi Englantiin, ja pääasiallisesti sen sekä myöhempien tuontien avulla irlanninsusikoira saatiin jälleen jaloilleen. Vähitellen rodun jalansija maailmalla on kasvanut siihen pisteeseen, missä se nyt on, eli irlanninsusikoiria kasvatetaan Euroopassa, Venäjällä, Amerikassa, Kanadassa, Australiassa, Uudessa-Seelannissa ja Etelä-Afrikassa.
Outi Piisi-Putta
Lähdeteokset:
- Carl Grimberg: Kansojen Historia; osat 3, 19 ja 22
- Elizabeth C. Murphy: Raising, Showing and Breeding The Irish Wolfhound
- Joel Samaha: The New Complete Irish Wolfhound
- The Irish Wolfdog by Edmund Hogan S.J. (1897) and The Irish Wolfhound by Capt. Graham (1879); Reprinted from the Original Editions
- Irish Wolfhound Pedigrees 1859 – 1906 By Captain George Augustus Graham
- The History of The Irish Wolfhound by Mr. Anthony Killykeen-Doyle
- Eugene F. Nortcott: Of Wolfhounds and Deerhounds; Parts I-IV, The Irish Wolfhound Quarterly
- Lukuisa määrä artikkeleita sekä vähäisempi määrä www-sivuja, joiden avulla olen pyrkinyt varmistamaan tietojen todenperäisyyttä mahdollisuuksien mukaan.