Suomeen ensimmäiset irlanninsusikoirat tulivat jo 1930-luvulla. Vuonna 1932 kapteeni Gustav Mannelin tuotti Englannista kaksi koiraa, uroksen Finnea of Brabyns ja nartun Skyline Stroma. Ilmeisesti narttu oli astutettu Englannissa, sillä sen samana vuonna syntyneen pennun isä, Phouka of Brabyns, ei esiinny suomalaisissa rotukirjoissa.
Vuonna 1933 syntyi toinen suomalainen irlanninsusikoirapentue rouva Mannelinin av Finnstroom-kennelissä. Vanhemmat olivat Finnea ja Stroma. Sama yhdistelmä uusittiin taas seuraavana vuonna. Rotukirjoista löytyy merkintöjä kuudesta pennusta, mutta mahdollisesti niitä on ollut enemmänkin. Keväällä 1934 kävi Ann-Sofie Rossander Ruotsissa astuttamassa omistamansa Lady Moll av Finnstroomin uroksella nimeltään Bournstream Leo. Kesäkuussa syntyi pentue, jonka kennelnimenä oli Brannigans. Tämäkin yhdistelmä uusittiin vuotta myöhemmin. Tietoja löytyy yhteensä viidestä pennusta.
Sotien aikana tuntuu irlanninsusikoirakantamme tyystin hävinneen. Vasta vuonna 1952 tuotettiin jälleen tämän rodun edustaja maahamme. Koira oli Ruotsista Carin Lindhen kennelistä ja nimeltään Mountebanks Freija. Sen tuotti Seppo Sutinen von Vertrago-kennelistä. Hän ei kuitenkaan vielä tuolloin kasvattanut rotuamme. Freijalla oli huomattavia näyttelyvoittoja. Rotukirjaan on merkitty mm. kuusi sertifikaattia ja kaksi cacibia. Irlanninsusikoiran uusi tuleminen tapahtui vasta 1960-luvun puolivälin jälkeen. Vuodesta 1966 alkaen on maahamme tuotettu useita yksilöitä Irlannista, Englannista, Norjasta ja Ruotsista. Rodun ensimmäisiä kasvattajia olivat Jarl Sonntag (kennel of Leprechauns) ja Seppo Sutinen (kennel von Vertago).
Heti 60-luvun lopussa maassamme syntyi useita irlispentueita varsin erilaisista englantilais-irlantilais-ruotsalaista yhdistelmistä. Valtaosalla näistä pentueista ei ollut rodun jalostukselle merkitystä, joten ne on syytä unohtaa. Noiden aikojen ehdottomasti merkittävin irlantilainen, niin näyttelymenestyksen kuin jalostuksenkin kannalta oli Seppo Sutisen Irlannin tuontiuros SF& S MVA V-68 Ballykelly Mulrooney (Ballykelly Cavin / Ballykelly Tralee) eli kotoisasti kutsuttuna Charlie. Charlie sai jälkeläisiä varsin monien eri narttujen kanssa, mutta laadukkainta jälki oli Sutisen Norjantuontinartun SF MVA Biddy av Krooddenin (Grimnea of Eaglescrag / Sanctuary Boroughbury Bowshe) kanssa. Yhdistelmä toteutettiin kolme kertaa vuosina 67-72 ja viimeisen pentueen ainokainen Vulcania on lähes kaikkien nykyistenkin von Vertragojen kantaäitinä.
Alkuajan harrastajista lähes jokainen oli tekemisissä Charlien jälkeläisen tai jälkeläisenjälkeläisen kanssa. Näitä olivat Ingmar Ehrlund (Finnwolf), A & H Isotalo, Merja Viertokangas (Merian), Tapio Marin (Killytobin), Gerda Karell (Borgvargs), Stina Renqvist (Cameli), A & P Lihavainen (Itäsuden) ja R-L & R Siljander (Wolfhound Express). Vuonna 1973 Sutinen ja Ehrlund matkustivat Irlantiin isohkolla pakettiautolla. Takaisin tullessaan heillä oli autossa kolme uros- ja kolme narttupentua. Nartuista käytettiin suvunjatkamiseen ainoastaan Sutisen omistamaa Ballykelly McSherrya, joka sai kolme pentuetta von Vertrago-kennelissä.
Urokset näkyvät myös monien nykyisten koiriemme taustoissa. Merkittävin näistä oli Ingmar Ehrlundin omistama Jussi eli POHJ MVA V-77 Ballykelly Rogan (Bernard of Cordoogan / Ballykelly Molly Mulligan). Jussi saavutti varsin monia ryhmävoittoja, mutta upeimmaksi uskaltaa ehkä luonnehtia voittoa, jonka Jussi sai Ruotsin yhdistyksen erikoisnäyttelyn BIS-koirana vuonna 1978, kun osallistuneita irliksiä oli toistasataa. Jussin jalostuskäyttö oli vähäistä, mutta laadukasta. Vuoden 1975 lopulla Irma Korhosen narttu Cesi (Vaco von Vertrago / Vola von Vertrago, molemmin puolin Charlie / Biddy) synnytti pentueen, jossa isänä oli Jussi. Näistä Korhosen J-pennuista tuli aikanaan varsin menestyksekkäitä niin näyttelyissä kuin jalostuksessa. Nartut Josefina Ehrlundeilla ja Jolanda Tapani Jalosen Exalted-kennelin kantakoirana olivat tunnetuimmat.
Gerda Karellin omistama Charlien tyttärentytär Ambrosia astutettiin vuosina 1976 ja 1978 Jussilla. A-pentue on hävinnyt, mutta B-pentueen ainokainen Beatrice jäi kasvattajalle ja on nykyisten Borgvargsien sukutaustoissa mukana. Jussin mukana Suomeen saapuneista urospennuista Ballykelly Artane siirtyi Sutisen kenneliin ja runsaasti jalostukseen käytettynä löytyy varsin monien nykyisten Vertragojen taustoista. Artanen veli Ballykelly Ardfergus (Pride of Allington / Tullyhunco Shevaun) eli Osku sai kodin Ani ja Hannu Isotalon luona ja ehti lyhyeksi jääneen elämänsä aikana saada yhden pentueen Jalosen Jolandan kanssa. Näistä Jalosen ensimmäisistä irlispennuista jäivät kasvattajan jatkokoiriksi uros Akualeksi ja narttu Ansaunelma, jotka löytyvät tiettyjen Jalosen Exalted-koirien linjoista.
Vuoden 1977 alussa Merja Viertokangas toi Irlannista uroksen SF MVA V-81 Athcarne Bran (Gwernyfed Lleigus of Carrokeel / Ch Athcarne Shiofra). Ranu jatkoi monessa mielessä Jussin tassunjäljillä. Mm. vuoden 1978 Ruotsin näyttelyssä, kun Jussi pesi koko porukan, Ranu valittiin vuoden vanhana parhaaksi nuoreksi koiraksi. Ranulla oli melkoisesti näyttelymenestystä ja muutamat yhdistyksen kiertopalkinnoista tyssäsivät Ranun kolmen kiinnityksen johdosta Viertokankaitten seinille. (Nykyisin useissa kiertopalkinnoissa viisaasti edellytetäänkin neljää kiinnitystä.) Jussin tassunjäljillä Ranu jatkoi myös astumalla vuonna 1978 Jussin tyttäret Josefinan ja Jolandan. Ehrlundin Josefina / Ranu yhdistelmä C-pennuista Lihavaiset saivat ensimmäisen narttunsa Cathyn, joka on Itäsuden kennelin kantanarttu.
Jalosen B-pentueesta (Jolanda / Ranu) osti Mari Helläkoski ensimmäisen irliksensä, nartun Belinda, joka sittemmin oli Bonnygiant's-kennelin kantaäiti. Myös Marja-Liisa Torkkola (Huomo) osti samasta pentueesta narttupennun. Se kuitenkin kuoli jo vuoden vanhana. Merja Viertokankaan Acca (Charlien tytär) sai Ranun kanssa pennut vuonna 1979. Näistä Merjan J-pennuista narttu Joyfull Jilt jäi kasvattajalle jatkonartuksi. Uroksia Janitor, Juniper ja Justice on käytetty lähinnä Bonnygiant's- ja Exalted-kenneleissä.
Vuoden 1980 alussa syntyi Jalosten C-pentue (Jussi / Jolanda). Näistä narttupentu Cecilia siirtyi Tarja Tammisalon (Blomqvist) omistukseen ja uros Cathalthecelt Joensuun liepeille, josta Lihavaiset saivat Cathylleen ensimmäisen sulhasen. Lihavaisten W-pennuista narttu Weera jäi kasvattajalle ja on myöhemmin jatkanut sukua. Tapio Marin toi Irlannista vuonna 1978 nartun SF MVA Marion of Nendrum (Ch Eaglescrag Toby / Carrokeel Karen). Se sai vuonna 1980 varsin merkittävän pentueen Elisabet ja Leif Janzonin Englannintuontiuroksen Eaglescrag Vikingin (Ch Eaglescrag Toby / Ch Clodagh of Eaglescrag) kanssa. Pentue oli varsin narttuvoittoinen. Näistä tytöistä on kuultu niin näyttelymenestyksen ansiosta kuin myös niiden jälkeläisten ansiosta. Näitä vanhoja daameja on vielä nytkin 1989 nähtävillä joissakin näyttelyissä veteraanikehissä.
Kuuluisin ja eniten mainetta näyttelyissä niittänyt on ensimmäinen kansainvälinen valiomme KANS & POHJ MVA V-82 Killytobin Rosabel, jonka omistavat Siljanderit ja joka on Wolfhound Express-kennelin kantanarttu. Marja-Liisa Torkkola (Huomo) sai Liadhann-kenneliinsä myös kantakoiran tästä pentueesta. Killytobin Ritheann on kaikkien Liadhann-koirien takana. Ani ja Hannu Isotalon kasvatustyön B- ja C-pentueiden narttuna on Killytobin Rooney. Tapio Marin piti itsellään jatkonartun Killytobin Rosindubhin, joka kolmevuotiaana siirtyi Merja Viertokankaalle. Gerda Karellin Beatrice (Jussin tytär) astutettiin Ranulla vuonna 1981. Syntyneestä C-pentueesta kasvattajalle jäi narttu Chikitita. Saman pentueen narttu Carmencita puolestaan on Stina Renqvistin kasvattamien Cameli-koirien kantaäiti. Sekä Carmencita että Chikitita saivat aikanaan pentueen, jossa molemmissa oli isänä Killytobin Rury Shaun, Marinin uusittua yhdistelmän Riina / Viking.
Ranun pentueista ansainnevat vielä maininnan Killytobin kennelissä syksyllä 1982 syntynyt (Ranu / Roshindubh) B pentue, joista narttu Banshee on entisen puheenjohtajamme Kimmo Romsin Brokenwheel-kennelin kantaäiti. Samana syksynä sai Tarja Tammisalon Cecilia jälkeläisiä Ranun kanssa. Näistä F-pennuista kasvattaja piti Freyan. Hannu Falckin Dolwyn-koirien kantaäiti on Freyan sisko Frida. Uroksista Fridolf Anita Kuukan omistamana on ollut jalostuskäytössä mm. Liadhann-kennelissä.
Tässä siis osa niistä rönsyistä, joita ensimmäiset kymmenkunta vuotta ovat tuottaneet. Vaikka meillä syntyi kohtuullisesti pentuja jo 70-luvun alkuvuosina, eivät ne laadullisesti läheskään kaikki ole muistamisen arvoisia. Toisaalta taas monet sellaiset koirat, joilla ehkä olisikin ollut rodullemme jotain annettavaa, saattoivat jäädä käyttämättä jalostukseen ja ovat tästä syystä näistä muistelmista pois. Tarkoituksena on ollut seurata nimenomaan niitä lankoja, joita pitkin on siirrytty 80-luvulle ja moniin uusiin kasvattajiin.
Edellä ollut selostus saattaa joidenkin mielestä loppua kesken, mutta mielestäni varsin monien 80-luvun alussa syntyneiden koirien kohdalta on vasta aika näyttävä, onko niillä merkitystä tulevaisuudelle. Eli syntyykö 80-luvun tuonneista ja maassamme syntyneistä irlispennuista uusia lankoja tähän jo kerrottuun ketjuun. Muistellessani näitä alkuaikojen koiria on todettava, että sekä hyvää että huonoa on saatu tasaisesti lisää. Meillä ei ehkä ollut häntäongelmaa siinä laajuudessa kuin se nykyisin on. Hännät olivat suoria ja pitkiä. Toisaalta vaaleasilmäisiä oli suhteessa melko paljon. Päätyyppi, rotumme tärkein tuntomerkki, ei ollut niin hyvä kuin sen nyt parhailla koirillamme on.
Meillä on jonkun verran laadukkaita hyviä koiria, joiden liikuntakin on hyvää, mutta valitettavasti ei ole yhtään sellaista kasvattajaa, joka pystyisi pitämään pentueittensa laadun tasaisen hyvänä. On melkoista poukkoilua hyvien ja huonojen pentueitten välillä. Ideaalitapauksessa hyvä kasvattaja pitäisi tunnistaa kasvattiensa perusteella. Silloin voitaisiin puhua määrätietoisesta kasvatustyöstä rotumme hyväksi. Valitettavasti nämä 20 ensimmäistä vuotta ovat menneet jossain määrin hapuillen.
Jos tänä aikana on kuitenkin saavutettu koirien määrän suhteen taso, josta jatkossa vain sopivimmat yhdistelmät toteuttamalla päästäisiin jopa rodun tason parantamiseen, niin silloinhan kaikki olisi hyvin. Tason parantamisen tärkein edellytys on oikean rotutyypin käyttö, mutta varsin monet kasvattajat askartelevat vallan toisarvoisten seikkojen kimpussa. Annettakoon ajan ja alati viisastuvien kasvattajien näyttää, tullaanko meidät tuntemaan maailmalla hyvistä vai huonoista kasvateistamme.
Irlanninsusikoirat suomessa osa 2.